Pietin blogi: Korisliiga-katsaus osa 1 – mestaruus parhaalle organisaatiolle

Korisliiga-kausi on paketissa. Joensuussa kärrätään tyhjiä kuohujuomapulloja liikkeeseen ja Salossa tehdään tilinpäätöstä hymyssä suin. Olen kerännyt kaudesta hajahuomioita. Aloitetaan sarjan parhaasta joukkueesta, Joensuun Katajasta.

Pelaaminen ei vain yhden kortin varassa

Hyvän organisaation merkki on, että se ottaa opikseen tekemistään virheistä. Kataja ansaitsi menestyksensä, sillä aiemmasta hyvän koripallon, mutta urheilullisen pettymyksen kaudesta oli luettu läksyt. Joukkuetta vahvistettiin siten, että se ei ollut enää yhtä haavoittuvainen kuin aiemmin. Joukkue oli rakennettu syvemmäksi ja sillä oli useampia optioita hyökkäyspelaamiseen.

Edelleenkin Katajan pelaamisen kulmakivi oli Teemu Rannikolle juostut palloscreen-setit. Osa hyökkäyspeleistä on pysynyt käytännössä muuttumattomina kolmen kauden ajan. Se on mielenkiintoinen nyanssi, sillä samaan aikaan joukkue on nähnyt kolme eri päävalmentajaa. Se kuvaa Rannikon vaikutusta pelivalikoiman suunnittelussa. Hauska on seurata, mitä settejä Teemu vie ensi kaudeksi mukanaan Saloon.

Viime kauteen joukkueen pelikirjaa oli täydennetty match up-hyökkäämisellä; mikäli Kataja ei saanut suoraa etua palloscreen-seteistään, palloa voitiin pelata tiettyihin 1v1-tilanteisiin lähelle koria. Perinteisesti etua on haettu 5-paikan pelaajalle sisään. Tuollaisen pelaajan löytäminen on haastavaa, eikä sellaista ollut Katajallakaan. Post-pelaamisessa Katajan käytti poikkeuksetta vahvoja laitureitaan. Sellainen pelaaja oli varsinkin kauden edetessä Jarekious Bradley, mutta myös Rion Brownille yritettiin sopivia pelaajia vastaan pelata palloa sisään. Sieltä löytyi usein etu, jolla voitiin muuttaa pelaamisen rytmiä.

Toinen merkittävä Katajan etu kilpailijoihin oli joukkueen syvyys. Avainpelaajat, etenkin Teemu Rannikko, ei kuormittunut liikaa. Hän sai huilia yli kolmanneksen runkosarjamatseista. Teemulla oli laadukas suomalainen back up-takamies Ilari Seppälä ja loppukaudesta myös amerikkalaispointti Darryl Bryant, kuka lienee paras vakuutusjenkki, mitä Suomeen on koskaan tuotu.

Näin joukkue pysyi tuoreena ja pelasi parhaat pelinsä kauden lopussa. Myös Teemu Rannikko puhkesi todelliseen kukkaan finaaleissa ja valittiin ansiosta finaaleiden MVP:ksi.

Paras puolustusjoukkue

Syvyys mahdollisti intensiivisen pelaamisen ja teki Katajasta parhaan puolustusjoukkueen. Jo oli aikakin, voisi sanoa, sillä edellisen kerran mestaruus on mennyt tilastollisesti parhaalle puolustusjoukkueelle kaudella 2010-11 Pyrinnön juhliessa mestaruutta juuri Joensuun kustannuksella.

Katajan loistava puolustaminen jäi mediassa turhan vähälle huomiolle. Pudotuspeleissä jaot vaikuttivat hetkittäin jopa epäreiluilta, kun Katajalla oli parhaat pelaajat, jotka myös pelasivat parasta ja aggressiivisinta puolustusta. Käytännössä se näkyi esimerkiksi siinä, miten Kataja painosti palloa koko kentällä, pelasi syöttölinjoja yli ja paini kovimmin korin alla. Etenkin Katajan palloton puolustus oli rautaa. Se teki joukkueena myös vähän selkeitä puolustusvirheitä, vaikkakaan ei sen puolustaminen vielä täydellistä ollut.

Kataja teki myös sen, mitä parhaiden joukkueiden kannattaa tehdä; se piti pelaamisensa riittävän yksinkertaisena. Joukkue käytti puolta kymmentä hyökkäyssettiä, joissa oli pieniä variaatioita riippuen vastustajan puolustuskonseptista. Puolustus oli yksinkertaista miespuolustusta, jossa pääpaino oli tekemisen laadussa ja intensiteetissä, ei välttämättä taktisissa nyansseissa.

Kollektiivista joukkuetekemistä

Tärkeää joukkueen hyvän koheesion kannalta oli myös se, että kaikki pelaajat saivat sopivan roolin itselleen. Korkea intensiteetti ja pelimäärä pakottivat käyttämään penkkiä. Penkkipelaajat kiittivät hyvällä itseluottamuksella ja toivat toivottuja asioita kentälle.

Tämä ei ole itsestään selvää. Usein näkee tähtisikermien menevän metsään siinä, että hyvät penkkipelaajat pelaavat liian vähän. Mikään ei ole niin vaarallista joukkueelle kuin tyytymätön korkean profiilin pelaaja – ainakin jos pelaajan suhde valmentajaan ei ole hyvä.

Penkin hyödyntämättömyys tarkoittaa yleensä myös matalatempoisempaa pelaamista kuin materiaali edellyttäisi ja siten kilpailuedun luovuttamista. Kataja ei sortunut siihen virheeseen, vaan hyödynsi materiaaliaan hienosti. Kaikkiaan Kataja oli yhtenäinen joukkue, joka pelasi kollektiivista koripalloa. Kukaan yksittäinen pelaaja ei ollut tärkeämpi kuin joukkue. Siitä kuuluu kiitos kokeneille pelaajille ja hyvälle valmennukselle.

Syvyytensä ansiosta Kataja sai pelaamistaan europeleistä selkeää kilpailuetua. Toisin kuin ehkä jonain aikaisempana kautena pelit Euroopan huippujoukkueita vastaan eivät kuormittaneet kohtuuttomasti ja sielläkään kukaan yksittäinen pelaaja ei joutunut pelaamaan liian isoja minuutteja. Siksi Kataja ei joutunut tekemään europelien takia taktisia kikkailuja, vaan pelasi samalla konseptilla niissä kuin kotimaassa. Tämä näkyi pudotuspeleissä.

Haaste on heitetty

Nähtäväksi jää pystyvätkö muut joukkueet vastaamaan Katajan heittämään haasteeseen. Pelaamisen intensiteetin kasvattaminen on ainoa tie ottaa kiinni Euroopan huippusarjoja. Taktisella älykkyydellä, mitä sarjastamme kyllä löytyy, upside on nopeasti saavutettu. Intensiteettiä voidaan nostaa ainoastaan kasaamalla riittävän syviä joukkueita.

Kokeneiden pelaajien määrä on rajallinen. Siksi intensiteetin nostaminen pakottaisi tarjoamaan roolia myös lahjakkaille nuorille ollen suomalaisen koripallon etu kokonaisuudessaan.

Liigajoukkueiden olisi mahdollista harjoitella nykyistä kovempaa ja enemmän. Se vaatii riittävän syviä harjoitusrinkejä ja osaamista harjoituskuormituksen yksilöllisessä jakamisessa. On turha väittää, että lahjakkaimmat 18-20 -vuotiaat maajoukkuepelaajat eivät pysty pelaamaan liigaa. He kyllä pystyvät, mikäli harjoittelu on riittävän laadukasta ja pelaajalle uskalletaan antaa mahdollisuus. Se voi tapahtua jopa mestaruutta tavoittelevassa joukkueessa.

Jatkossa liigajoukkueiden on pystyttävä tarjoamaan uskottava mahdollisuus nuorelle pelaajalle matkalla maailman huipulle. Ei ole kestävää, mikäli jokaisen lahjakkuuden on hakeuduttava HBA-Märskyyn pelaamaan ykkösdivaria. Ehkä tässäkin Kataja toimii muutaman muun seuran kanssa suunnannäyttäjänä, sillä tuorein uutinen kertoi sen tehneet sopimukset lahjakkaiden nuorten Mikael Kauhasen ja Emil Djeenin kanssa. Poikien rooli jää mielenkiinnolla seurattavaksi.

Uusi aikakausi – ei vain Joensuussa

Teemu Rannikko jättää nyt Katajan. Hänen pelaamansa neljän kauden tuloksena oli kaksi mestaruutta. Se on hieno saldo. Silti luulen, että Rannikon lähteminen ei jätä mitään paikkaamatonta aukkoa Joensuuhun. Katajan organisaatiolla on hyvä maine. Siellä hoidetaan vastuut ja pidetään pelaajista huolta. Se helpottaa kummasti rekrytoinnista, varsinkin kun tehdessään sopimuksen Joensuuhun pelaaja tietää pelaavansa mestaruudesta ja lisäksi saa mahdollisuuden antaa näyttöjä eurokentille.

Hyvä organisaatio ei ole vain Katajan etuoikeus. Samaan on mahdollista päästä missä tahansa isommalla talousalueella. Se vaatii oikeita henkilöitä ja oikeat toimintamalit. Toivottavasti mahdollisimman moni joukkue seuraa Katajan mallia, sillä vain kilpailu vie lajia eteenpäin.

Onnea Joensuuhun pitkäjänteisen laadukkaan työn kantamasta hedelmästä. Mestaruus meni ehdottomasti oikeaan osoitteeseen!

Pieti Poikola
Kirjoittaja on toiminut koripallovalmentajana noin 20 vuoden ajan. Todennäköisyyksiin nojaava valmennusfilosofia on tuottanut kolme Suomen mestaruutta.