Oikeat joukkueet finaalissa

Korisliigan finaaleissa kohtaavat runkosarjan voittaja ja toiseksi sijoittunut joukkue. On vaikea keksiä mitään kriteeriä, millä nämä eivät olisi kokonaisuutena olleet tämän kauden kaksi parasta Korisliiga-joukkuetta (silloin tällöin kuulee virheellisesti sanottavan, että mestaruuden voittaa aina paras joukkue). Seagulls voisi kilpailla penkin syvyydessä ja Kauhajoki saattaisi pärjätä pelaajien välisessä 1v1 -turnauksessa. Ne olivatkin ansaitusti välierissä haastamassa kahden kärkeä.

Peli kehittyy jatkuvasti ja kilpailu kovenee. Siksi on luonnollista, että joka vuosi parhaat joukkueet tuntuvat poikkeuksellisen hyviltä, niin etenkin Joensuun Kataja tällä kaudella. Parasta lienee unohtaa vertailu edellisiin kausiin ja analysoida finaalijoukkueiden olemassa olevia vahvuuksia. Aloitetaan Katajasta.

Syvyys tuo intensiivisyyttä

Katajan peli on asettunut pudotuspeleissä uomiinsa. Se on pelannut kovia Champions Leaguen matseja kauden aikana, mikä on tehnyt joukkueelle hyvää. Pelikovuus ja suoritusvarmuus ovat ihailtavalla tasolla, mikä tietysti kuvaa yksittäisten pelaajien tekemisiä.

Merkittävä muuttuja on joukkueen syvyys. Kataja pelaa illasta toiseen yhdeksän pelaajan rotaatiolla. Jokainen yhdeksästä pelaajasta tuo jonkun vahvuuden kentälle ja täyttää itselleen osoitetun hyökkäyksellisen tai puolustuksellisen roolin. Vain Rion Brown on pelannut playoffseissa yli puolen tunnin keskiarvolla. Mutta hänen pelaamisestaan ei ainakaan vielä ole suuri minuuttimäärä paistanut.

Kataja ei peluuta penkkiään peluuttamisen vuoksi. Laaja rotaatio mahdollistaa korkean intensiteetin, mikä luo vastustajalle jatkuvan paineen hyökkäämisessä ja puolustamisessa. Intensiteetti yhdistettynä konseptin eheyteen, siis siihen, että se ei tee helppoja virheitä, tekee Katajasta Salon kanssa sarjan parhaan puolustusjoukkueen.

Joukkuekonseptin ohella laadukas puolustaminen vaatii erinomaisia yksilöitä. Katajalla ei puolustuksessa ole yhtään heikkoa lenkkiä ja lisäksi Vesa Mäkäläisen ja Tommi Huolilan kaltaiset työhevoset pitävät huolen, että vastustajalla on vaikeaa joensuulaisten maalatulla alueella.

Kataja on muutakin kuin Teemu Rannikko

Suurin merkitys tasatuilla minuuteilla on Teemu Rannikolle. Hän on pelannut yhdeksässä pudotuspelissä vain 25 minuutin keskiarvolla. Ilari Seppälä on tuotu Teemun rinnalle aloittavaksi takamieheksi, mikä on mahdollistanut Teemun pienemmät minuutit. Ilari on vastannut vastustajan takamiehen painostamisesta koko kentällä. Ilari on käyttänyt myös paljon palloscreenejä. Tällöin Rannikko ei ole joutunut niin koville, eikä myöskään Teemun istuminen penkillä ole satuttanut Katajaa samalla tavalla kuin aikaisempina vuosina. Tämä tekee joukkueesta vähemmän haavoittuvan.

Rannikon ja Seppälän lisäksi Katajan palloscreeniä ovat käyttäneet jonkin verran myös Brown ja Darryl Bryant, joka on erinomainen 1v1-pelaaja, täysin erilainen kuin kukaan muu Katajasta. Bryantin pelaaminen on osa tämän kauden Katajalle tyypillistä. Jos viime kausien Joensuun Kataja oli rakennettu Teemun suhteellisen yksipuoliselle palloscreenin käyttämiselle, nyt katajalainen koripallo on monipuolisempaa. Siksi tämän kauden Katajan puolustaminen on haastavampaa kuin koskaan.

Edelleenkin joensuulaisten pelin sielu samat tutut hyökkäyssetit, joita Rannikko on tottunut juoksemaan itselleen jo useiden vuosien ajan. Greg Gibson on kokeneena valmentajana antanut Teemun säilyttää hänelle toimivat hyökkäyspelit, mutta niiden ympärille on rakennettu paljon lisää tavaraa. Kataja postauttaa monipuolisesti laitureitaan, mikä on osa modernia koripalloa. Ja Suomessa myös talouden sanelemaa reaalikoripalloa – postista skoraamaan pystyvä hyvin puolustavan vitospaikan pelaajan löytäminen edes Katajan budjetilla vaatii poikkeuksellisen hyvää tuuria.

Mr. Aliarvostettu

Seagullsia vastaan jopa Ilari Seppälä kävi korin alla pelaamassa. Mutta etenkin palloa on annettu postiin Jarekious Bradleylle, 196 cm pitkälle yleispelaajalle. Bradley on hieno löytö Katajalta. Tilastollisesti hän on ollut Katajan paras pudotuspelipelaaja pisteissä, tehoissa, kolmen pisteen heittämisessä, onnistuneissa kakkosissa, riistoissa ja on vieläpä eniten rikottu pelaaja. Seagulls-sarjassa Bradley satutti kaiken muun ohella erinomaisella hyökkäyslevypallopelaamisellaan. Tämä on vaikuttavaa, sillä alun perin hänet palkattiin täydennysjenkiksi europeleihin. Tarinaan on selitys.

Bradley pyöri halpana jenkkinä suomalaisille tutun agenttitoimiston listoilla. Minäkin juttelin miehestä agentin kanssa useaan kertaan. Valmistuttuaan alemman tason divariyliopistosta Jarekious meni kesken viime kauden selkeästi Korisliigaa heikompaan Slovakian sarjaan, keskitason joukkueeseen. Siellä hän lähinnä seisoi nurkassa ja ampui kolkit koriin ja lisäksi hyökkäsi kivasti korille aina silloin harvoin kuin joukkueen pelaaminen sen salli. Pelaamisestaan oli lähes mahdotonta saada muuta kuvaa, kuin että mies voi olla oikein hyvä pelaaja.

Yliopistosta ei juuri ollut kunnon filmiä tarjolla. Nauhaa tiedustellessani sain vastauksen, että pitäisi katsoa toisen, silloisen joukkueen tähtipelaajan, mukaan nimettyä SE Missouri St:n matsia ja etsiä Jarekious samasta filmistä. Minulta se jäi tekemättä, mutta täytyy nostaa hattua Gregille (tai Katajan organisaatiolle), joka on luultavasti tuon filmin katsonut. Nyt Bradley pelaa Katajassa vallan erinomaista koripalloa ja saisi huoletta vaihtaa Twitter-nimensä, @MRunderrated31, toiseksi.

Hyökkäyksen monipuolisuus

Palloscreen ja post-tyhjennyspelien lisäksi joukkueesta löytyy vielä kolmas variaatio puolenkentän hyökkäämisestä. Se juoksee ulkotyhjennyksiä valeactiona (skoraa toki niistä, mikäli puolustus sallii) ja iskee samaan aikaan pallotonta screeniä heittäjille. Etenkin Brown on heittänyt kauden aikana kymmeniä kolmosia nurkasta nk. heikon puolen hammer-screenistä, joka lyödään samaan aikaan niskaan, kun pallollinen pelaaja hyökkää kohti koria. Vaikka screen on yksinkertainen, siinä on yllättävän helppo nukahtaa hetkeksi ja kiinnittää katse pallolliseen peliin. Pieni hetki riittää, kun joukkueessa on Rannikon kaltainen virtuoosi toimittamaan palloja vapaiden pelaajien käsiin. Pallottoman screenin heittoja juostaan myös kahdella muulla perussetillä esimerkiksi suoraan sivurajasta.

Kirsikkana kakussa, jotta Katajan puolustaminen ei olisi liian helppoa, se on aivan erinomainen avoimen kentän joukkue. Rannikon kanssa pelatessa riittää, että reagoi hyvin ja juoksee avoimeen tilaan. Pallo kyllä tulee kouraan. Mutta ilman Teemuakin joukkue on kiitettävän aktiivinen oman levypallon tai riiston jälkeen. Erityisen tehokkaaksi siirtymishyökkäyksen tekee joukkueen kollektiivisesti loistava heittotaito.

Avoin siirtymiskolmonen on yksi nykypäivän laadukkaimmista heitoista. Joensuu on tehnyt sen heiton ottamisesta oman taiteenlajinsa. Ja mikäs on tehdessä, kun peräti neljä pelaajaa on heittänyt kolmosensa vähintään 40 %:n tarkkuudella pudotuspeleissä.

Runkosarjavoittaja Vilpas Vikingsillä on Katajan kokonaispaketissa kiva pala purtavaksi, mutta sillä on mahdollisuutensa. Kirjoitan sen mahdollisuuksista lisää huomiseksi.

Pieti Poikola
Kirjoittaja on toiminut koripallovalmentajana noin 20 vuoden ajan. Todennäköisyyksiin nojaava valmennusfilosofia on tuottanut kolme Suomen mestaruutta.

Aiheet Blogit ja kommentit Joensuun Kataja Rannikko Teemu Seppälä Ilari